21.4.2016

Mikä kisalentämisessä kiehtoo?

Miksi lennän kisaa vuosi toisensa jälkeen niin paljon kuin vain pystyn?

Kieltämättä kilpailullisuus ja suorittaminen ovat suuri osa omaa psyykettäni ja iso osa siitä tulee nimenomaan itsensä mittaamisesta muita vasten. Tärkeintä on tietenkin kisan kokonaistulos ja sijoittuminen kilpailupäivittäin, mutta tavallaan myös jokainen liuku ja nosto, jossa on kanssakilpailijoita mukana, on mittari. Pystynkö saavuttamaan tai jättämään toista pilottia tässä nostossa tai selviänkö liidon nopeammin ja/tai pienemmällä korkeuden menetyksellä? Tässä mielessä GP-kisa yhteislähtöineen on pilotti pilottia vastaan puhtaimmillaan.

Mutta ei kilpalennon viehätys ole pelkästään siinä. Minusta kilpapurjelennossa on parasta (ja samalla myös haastavinta) se, että sitä ei ikinä hallitse täysin ja silti koko ajan pystyy oppimaan uutta. Ja kilpailuissa pyrin ulosmittaamaan (siis pyrin, en sanonut, että saan ulosmitattua) kaiken osaamiseni. Kilpailuissa on pakko ajaa itsensä omille rajoilleen ja joskus pääsee niiden ylikin ja silloin kokee jotain suurta. Välillä tietenkin tulee sitten taas vastaavasti pettymyksiä, jos alisuorittaa jonkun päivän tai ainakin osan lennosta, mutta - elämä on.
Nuorisoilmailijoiden Discus 2 startissa
On sanottu, että kilpapurjelentäjällä ei pitäisi olla muistia ollenkaan - siinä mielessä, että sekä kisoissa tai käynnissä olevalla lennolla tapahtunut onnistuminen että epäonnistuminenkin pitää pystyä sulkemaan pois ajatuksista. Leijuminen on paras tapa löytää itsensä matalista ja pettymys omaan suoritukseen taas syö välttämätöntä itseluottamusta - ei se osaaminen kuitenkaan katoa hetkessä mihinkään. Purjelentokisassa vaikuttaa usein niin sanottu kuminauhaefekti: jos kaksi (asiansa osaavaa) pilottia lentää eri reittiä, niin monesti erot pidemmällä matkalla tasoittuvat. Tällä en yritä sanoa, että on aivan sama missä sattuu lentämään, koska se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Mutta jos jää muista jälkeen, niin sitten täytyy vain jatkaa ja luottaa siihen, että muillekin voi tulla vaikeaa. Kun joitakin kertoja ajaa porukan uudestaan kiinni, niin siihen alkaa jopa uskoakin. Olen joskus rämpinyt muita paljon alempana ja yllättäen huomannut, että olinkin ohittanut heidät "alakautta".

Miksi kisalentäminen sitten opettaa niin paljon? Itse arvelen, että kisalentäminen "pakottaa" meidät pois omalta mukavuusalueeltamme - ja se on nimenomaan pointti, joka kehittää. Toki se mukavuusalue sitten samalla kasvaa, ja myöhemmin mennäänkin sitten taas uudelle epämukavuusalueelle. Epämukavuusalue saattaa olla vaikea keli, suuri etäisyys lähtö-/maalikentälle (liittyen lähinnä riskiin mennä niin kaukana peltoon) tai stten ne ensimmäiset muutamat peltolaskut (jollei niitä ehdi ennen kisauran alkua hankkia, joka minusta olisi se suositeltavampi vaihtoehto).

Kisoissa lennetään tehtäviä heikommissakkin säissä, kuin mihin viitsii muuten pakottaa itseäään. Olen monta kertaa ilmassa seuraavan käännepisteen suuntaaan katsonut, että tuonne kun menee, niin paluu tapahtuu perävaunussa, mutta useimmiten sieltä tullaan kuitenkin kaikesta huolimatta lentäen kotiin. Ja juuri se tekee kisalentämisestä spesiaalia: mennään minne tehtävälapussa käsketään, vaikka "järki" toteaa, ettei tässä ole mitään tolkkua - ja tehdään se yllättävän usein rankaisematta. Ja tämä on ehkä se suurin buusti, mitä oma osaaminen voi saada. Tajuaa kuinka paljon lentokelpoista keliä jää käyttämättä ja seuraavalla kerralla sinne huonoonkin menee lähinnä uteliaana. (Silti hyvässä kelissä on aina mukavampi lentää).

Kisapilotit muodostavat myös oman suhteellisen kiinteän ryhmänsä, sillä vain kisapilotti pystyy täysin ymmärtämään toista kisapilottia ihan pohjimmiltaan. Lentoja käydään kanssakilpailijoiden kanssa lävitse, eikä silloin hirveästi panttailla omien onnistumisten ja vastoinkäymisten taustoja, vaan tietoa jaetaan ihan avoimesti. Toki on aika vähän sellaista, mitä suurin osa porukasta ei jo tietäisi, mutta lähes joka lennolla joku pilotti tai pulja keksii jotain, mitä toiset eivät - välillä onnekseen välillä taas tappiokseen. Kaikesta tästä "kuppilatiimasta" hyötyvät kaikki, sillä kokemus kasvaa omien kokemusten ja luetun tai muilta kuullun tiedon sirpaleista. Ja tässä lajissa sitä kokemusta voi usein kasvattaa muihin lajeihin verrattuna aika pitkän aikaa - toisaalta laji onkin yksi monimutkaisimmista kilpalajeista, olkoonkin että kaikissa lajeissa monimutkaisuutta löytyy yksityiskohtiin pureuduttaessa lähes fraktaalisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti